Sain tänään Turun tuomiokirkon tornin portaista ainutlaatuisen matkamuiston, tikun sormeen. Harvinainen tilaisuus kiivetä Turun kattojen yläpuolelle tarjoutui Åbo Akademin kampusopas-kurssin yhteydessä eikä siitä malttanut kieltäytyä.
Aloitimme kipuamisen Tarkk'ampujan kappelista pääoven vasemmalta puolelta. Leppoisan lupsakka oppaamme varoitteli, että korkean- ja ahtaanpaikankammoisten ei kannata vaivautua. Tämä sai jännityksen mukavasti kipristelemään masun pohjassa.
Torniin johtavan portaikon ovi kätkeytyi kappeli urkujen taakse. Pujottauduimme oviaukosta ja niin alkoi huipulle johtavan 280 askelman kapuaminen. Edessä oli keskiaikana tiilestä muuratut kierreportaat, joiden askelmakorkeus ei aivan täyttänyt nykyvaatimuksia. Haastavaa meille töppöjalkaisille. Kaiteen virkaa toimitti portaikon keskellä roikkuva pitkä köysi.
Ensimmäisen huohotustauon pidimme n. 20 metrin korkeudessa olevassa huonetilassa eli suurin piirtein sillä korkeudella, johon tuomiokirkon joulukuusen latva yltää.. Huone oli täynnä vanhoja kirkonpenkkejä. Opas avasi suuren ikkunaluukun ja hirvitytti meitä seisoskelemalla ikkunalaudalla ja huutelemalla alas ohikulkijoille. Joku kääntyikin ihmettelemään, mistä ääni tuli.
Hengityksen tasaannuttua jatkoimme 33 metrin korkeuteen kirkkosalin keskilaivan kattoholvien yläpuolelle. Oli huimaavaa ajatella, että olisimme voineet olla 9 kerroksisen kerrostalon katolla ja silti matkaa huipulle oli vielä yli puolet jäljellä. Kattoholvit oli eristetty lasivillakerroksella, näytti ihan siltä, kuin niille olisi vedetty päälle hopeanharmaa toppatakki. Me retkeläiset seisoimme turvallisesti holvien yläpuolelle tehdyllä huoltokäytävällä, mutta oppaamme tasapainoili kattotuolien päällä ja vakuutti, että holvien päällä voisi vaikka hyppiä.
Seuraava stoppi oli 48 metrin korkeudessa, jossa ihmettelimme tovin suuria soittokelloja. Yhtä kelloista soitetaan vain harvoin, pyynnöstä ja harkinnasta häiden tai hautajaisten yhteydessä. Menneinä vuosisatoina kelloja soittamassa oli useampia miehiä, jotka usein myös yöpyivät tornissa. Suurimman kellon soittamiseen tarvittiin neljä miestä, jotka kiskoivat köysistä saadakseen kellon heilumaan. Nykyisin soiton hoitaa sakastista ohjelmoitava automatiikka ja koko kellon heiluttamisen sijaan liikutellaan vain läppää.
Jatkaessamme kiipeämistä tornin sisäseinien tiilissä alkoi näkyä selkeitä jälkiä Turun vuoden 1827 kaupunkipalosta. Tiilen pinta oli mustunut ja rakoillut kuin nuotiossa kärventyneen puun - kuumuus on ollut valtava, koska kirkonkellotkin ovat siinä pätissä sulaneet. Palon jälkeen tuomiokirkossa tulen tuhoja tutkinut Nils Henrik Pinello kirjoittikin siitä, miten kellojen malmi oli sulanut ja jähmettynyt eteishuoneen lattian paikalle.
Päästessämme 55 metrissä olevalle tasanteelle kuulimme voimakasta raksutusta. Tilan keskellä oli valaistu lasiseinäinen huone, jonka keskellä aikaa mittaa tornin aikakellojen koneisto. Steampunk-fanittajan unelma. Kellokoneistosta lähtee neljä vartta, jotka liikuttelevat tornin kullakin sivulla olevan kellotaulun yhtä ainoaa 340 cm pituista tuntiviisaria. Minuuttiviisariahan kelloissa ei olekaan.
Opas varoitti meitä visusti olemaan koskematta koneistoon, sillä se on äärimmäisen herkkä ja sitä on vaikea säätää. Tämä selittää sen, miksi tornin kellot joskus näyttävät silkkaa silakkaa ja perunaa. Kellokoneiston tekijää ei kuulemma tiedetä, mutta se on valmistettu Tukholmassa jo ennen paloa. Tornin romahdettua koneisto oli päätynyt kirkon juurelle, se otettiin talteen ja korjattiin. Aiemmin kellon punnusta piti vahtimestarin käydä hissaamassa kerran viikossa, nykyisin senkin homma on automatisoitu.
Viimeiset kymmenet metrit kiivettiin puisia portaita pitkin, itse asiassa koko huippu on puurakenteinen n. 60 metrin korkeudesta ylöspäin. Matkan varrella oli huonetila, jossa oli kauniit kukanmalliset ikkunat joka seinällä. Niitä ei todellakaan alhaalta katsoessa huomaa.
Lopulta olimme suoraan huipulle johtavan luukun yläpuolella. Olin yllättynyt siitä, miten helppoa kiipeäminen olikaan loppujen lopuksi ollut! Meitä varoitettiin tiukasti olemaan koskematta ympärillä oleviin vaijereihin, jotka kytkevät huipun aikaa lyövät soittokellot kellokoneistoon. Vaijerin koskettaminen saisi kellot lyömään väärällä hetkellä.
Ylhäältä 82,25 metristä avautuvat maisemat olivat hykerryttävän huikeat, onneksi meitä oli siunattu aurinkoisella kevätsäällä, joten näimme koillisessa Naantalin kirkon tornin, kaakossa Paraisten kalkkilouhoksen tornin, etelämpänä Kuusiston linkkitornin ja idän suunnassa Littoisten verkatehtaan tornin huipun. Lännessä kimalsi Airisto. Välillä jouduimme pitelemään korviamme, kun kello kaiutti puolen lyönnit. Vuorokauden aikana kellot kilkuttavat 552 kertaa.
Kun sormet alkoivat sinertää kylmästä, oli edessä paluu maan pinnalle. Alas kuljimme osin hieman eri reittiä: ylitimme pohjoisen sivulaivan holvit sekä Tavastin kappelin ja sakastin. Lopulta tulimme varastohuoneeseen, jossa ainakin jouluseimen hahmot näyttivät viettävän kesälomaa.
Seuraavan oven takaa aukeni kodikas pieni huone ja sen vieressä oleva keittiö. Niissä ovat ennen työskennelleet Turun kaupungin tekstiilikonservaattorit, mutta nykyisin heidän työtilansa ovat muualla. Sitten vielä portaat alas ja ykskaks olimmekin tutussa sakaristossa.
Kun lopulta astuimme sakastista kirkkosaliin, valtasi mielen epätodellinen tunnelma. Tuttuja holveja katsoi nyt ihan eri näkökulmasta kuin aiemmin. Olin niin tohkeissani, että kipitin jo ulkoportaita alas, kun hoksasin, että olin unohtanut ottaa laukkuni mukaan morsiushuoneesta, jonne jätimme ylimääräiset tavarat säilöön. Siispä vielä pikainen paluu tuomiokirkon muurien suojiin ja sitten kohti uusia seikkailuja.
Tiedonnälkäisille:
Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän sivut tuomiokirkosta.
Esoteerinen maantiede-blogin kuvaus kapuamisesta tuomiokirkon torniin.
Aimo Massinen selvittää Turun Sanomien sivuilla Turun tuomiokirkon kellonlyöntien logiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti