Seikkailujen saaristo: Qvidjan kartano, Parainen | Adventures in the Archipelago: Qvidja Manor, Pargas

Matkatessa Saariston Rengastietä kannattaa välillä ajaa harhapoluille. Lemlahden saarella Paraisilla kohoavat yllättäen keskellä saaristolaismaisemaa, Kuitiantien ja Kassorintien risteyksessä, jykevät kivimuurit. Qvidjan eli Lönnrotin suomentamana Kuitian kartanolinna kätkeytyy kesällä katseilta lehtien taakse, mutta näin keväällä sitä ei voi olla huomaamatta ohi ajaessaan.

Jos haluaa kokea, minkälaisissa rakennuksissa keskiajan ihmiset asuivat, kannattaa pistäytyä Qvidjassa. Suomessa on säilynyt vain kuutisen kappaletta vastaavia kivestä rakennettuja, keskiaikaisia kartanoita. Niistä Qvidja on vanhin. Tosin, jos tarkkoja ollaan, kukaan ei varsinaisesti asunut Qvidjan linnassa, vaan se pystytettiin pääasiassa puolustustarkoituksiin. Kuten tänäkin päivänä, talon väki asui kartanolinnan kupeessa sijainneissa puurakennuksissa.

Kun astuu sisään kartanolinnan rautaovesta, vastaan tulvahtaa menneisyyden tuoksu. Yli metrin paksuisten kiviseinien sisällä on vilpoisaa, vaikka ulkona lämmittää toukokuun aurinko. Ylempiin kerroksiin johtavat portaat narisevat kenkien alla niin reippaasti, että kävijä varmasti tajuaa, ettei niitä ole ihan eilen tehty.

Kivilinnan rakentamisen aloitti 1480-luvulla Joachim eli Jaakkima Fleming (k. 1495) kivirakentamiskiellon poistuttua, mutta ylemmät kerrokset valmistuivat vasta 1500-luvun puolen välin tietämillä. Vielä Kustaa Vaasan vieraillessa Qvidjassa, oli linnassa ylimpänä puolustuskerros tykkeineen. Kustaa-kunkun jatkaessa matkaa vei hän myös tykit mennessään. 1700-luvulla kartanon omisti apteekkari Lars Henrik von Mellin, joka päätti muuttaa kivilinnan viljavarastoksi - niinpä hän keksi kunnostaa rakennuksen ja korvata puolustuskerroksen nykyisellä, holvatulla katolla.

Puolustuksen lisäksi kartanolinnaa käytettiin vieraiden kestitsemiseen. Toisen kerroksen juhlasaliin katettiin rapupitopöytä mm. jo mainitulle Kustaa Vaasalle kahteenkin kertaan. Salia katsellessaan voi vieläkin aistia aavistuksen sen viidensadan vuoden takaisesta loistosta.

  

Nykyäänkin salissa voi juhlistaa merkkipäiviään. Lisäksi Qvidjassa järjestetään konsertteja, joiden yhteydessä yleisöllä on mahdollisuus tutustua kartanolinnaan. Ensimmäinen tilaisuus tarjoutuu 26. kesäkuuta 2012, jolloin pääsee nauttimaan Paraisten Urkupäivien kitarakonsertista. Elokuun 5. päivä voi suunnata Qvidjaan piknik-korin kanssa, silloin olisi tarkoitus toteuttaa Till havs! - Merta päin! -ulkoilmakonsertti.

Yksityiskohta salin kattoparrujen alkuperäisistä koristemaalauksista.

Salin seinällä on veikeä kuva Joachim Flemingistä. Siihen liittyy hupaisa tarina: Qvidjaan saapui mies, joka väitti omaavansa erityisen kyvyn löytää seinistä piiloon maalattuja, vanhoja maalauksia. Jonkin aikaa salia tutkailtuaan hän "löysi" tämän muotokuvan teksteineen kaikkineen. Mies paljastui huijariksi, joka oli etsinyt vastaavanlaisia maalauksia Turun linnastakin.

Ikkunalasit ovat suurimmaksi osaksi vanhaa lasia 1800-luvun lopulta. Silloinen kartanon isäntä Wolmar af Heurlin oli osakkaana kahdessakin eri lasitehtaassa. Säästäväisenä miehenä hän varusti talonsa ikkuna-aukot sellaisella tehtaiden valmistamalla epäkurantilla ikkunalasilla, joka ei kelvannut myyntiin.

Portaat johtavat vielä kolmanteen kerrokseen, jossa on kaksi holvattua kamaria. Niissä on yöpynyt kuninkaallisia ja kuljeskellut kuuluisuuksia. Esimerkiksi Johan Ludvig Runebergin tiedetään käyneen Qvidjassa. Silloin tilan emäntänä vaikutti Hedvig Maria Prytz, joka punnitsi kaikki vieraat kivilinnan pohjakerroksessa olleella viljavaa'alla.

Mittaustulokset merkittiin muistiin vaakakirjaan, josta yhä voi lukea, että kansalliskirjailijamme painoi 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa - eli rapiat 70 kg. Hyvä idea oman kodin vieraskirjaa ajatellen, nyky vaa'alla voi lisäksi ottaa muistiin kavereiden rasva- ja lihasprosentit.

Kartanolinnan sivurakennuksessa on aikoinaan toiminut panimo. Tila muutettiin 1930-luvulla kappeliksi talon kahden espanjantautiin kuolleen pojan muistoksi. Jos etsii persoonallista vihkipaikkaa, kannattaa harkita Qvidjan tunnelmallista kappelia.

Jos haluat päästä kurkistamaan kartanolinnan muurien sisäpuolelle, Suomen Saaristovaraus järjestää Qvidjaan retkiä tilauksesta. Pidäthän mielessä, että kartanon alue on siellä asuvien ihmisten kotipiha, ei yleinen museo.

Tiedonjanoisille:

Turun Sanomien perusteellinen artikkeli Qvidjasta.

Artikkeli Uppslagsverket Finland-sivustolla. Huomaa kuva puisesta kartanorakennuksesta vuodelta 1911!

Tietoja Qvidjasta Museoviraston sivuilla.

Haluatko tietää, miltä Qvidjan linna näytti satusetä Topeliuksen aikaan 1840-luvulla? Kurkista Valtion taidemuseon kokoelmiin!

Kansallisbiografiasta saa lisätietoja kartanon aiemmista isännistä Wolmar af Heurlinista, Wilhelm af Heurlinista, Håkan af Heurlinista,

Vuoden 1691 maakirjakartta, jossa kuvattuna Qvidjan alue.


Blogimerkintä atcsohlo-59 -blogissa Qvidja-vierailusta. Kuvituksena herttainen skräppäys-kuva!

Kuriositeetti käsitöiden ystäville: nk. isoäidinneliöitä virkataan useimmiten Qvidjasta kotoisin olleen Qvidi-Minan ohjeella. Hänestä kerrotaan enemmän Isoäidinneliöt-sivustolla. Paraisten kotiseutumuseossa on yhä esillä Qvidi-Minan jakku.

Kulmilla Kaarinassa: Viikinkitukikohta Piikkiön Huttalanmäellä

Lohikäärmekeulaisen aluksen kokka karahtaa Huttalanmäen rantaan. Purresta loikkaa kaksi raavasta miestä, jotka kiskovat veneen kuivalle maalle. Saaren taloista juoksee kaksi kippurahäntäistä, pystykorvaista koiraa miehiä vastaan perässään joukko hihkuvia lapsia. Miehistön jäsenet purkavat lastia, he kantavat tynnyreitä ja säkkejä kohti rinteellä kohoavaa paaluvarustusta ja sen takana häämöttävää linnoitusta.

Photo: Zonjah from en.wikipedia.org [GFDL (http://www.gnu.org/copy

Näiltä mielikuvilta en voi olla välttymättä, kun harpon ylös Huttalanmäen kallioista rinnettä Turun yliopiston biologin perässä. Hän osoittaa rinteestä kohdan, joka kuukauden päästä kukkii valkoisenaan sikoangervoja ja kertoo, että viikinkiaikana (800-1050 jKr.) kasvia alettiin viljellä Suomen lounaisrannikolla sen syötävien juurimukuloiden vuoksi. Ohikulkiessaan hän hipaisee viimekesäistä, pystyyn kuivunutta ruskeaa kasvin vartta ja nimeää sen ahdekaunokiksi.

Pysähdymme ihmettelemään maasta jo vihreänä pilkistävää lehtiruusuketta – jäykkäpitkäpalko, tietää asiantuntijamme. Se kuulemma viihtyy kalkkipitoisessa maassa. Sammaleiden alta pilkottavassa kalliossa on voimakkaita uurteita. Ne kertovat maaperän kalkkipitoisuudesta, kevyempi kalkkikiviaines on kulunut pois vahvemman kivilajin joukosta. Yleensä tällaiset uurteet ovat muodostuneet jääkauden seurauksena, mutta Huttalamäen kalliossa niiden suunta osoittaa, että ne eivät ole syntyneet jäätikön vetäytyessä.

Olen huumaantunut (myönnetään, saan potkua joidenkin mielestä kummallisista asioista, mutta minusta esihistoriallisilla paikoilla vierailu nyt vaan ON kiehtovaa). Joka puolella ympärillämme näkyy ja tuntuu käsin kosketeltavana yli tuhannen vuoden takainen elämä, jota tällä mäenrinteellä on eletty. On jokavuotinen Piikkiö-päivä ja biologi on tullut näyttämään, mitä kaikkea paikalla on viime kesänä ja tänä keväänä saatu aikaan. Kaarinan luonnonsuojeluyhdistys on ryhtynyt talkootyönä hoitamaan Huttalanmäen kallioketoa. Puiden raivaamisen seurauksena yllä mainitut arkeofyytit ovat innostuneet kasvamaan rinteellä entistä runsaslukuisempina.

Arkeofyytit eli muinaistulokkaat ovat kasveja, jotka ovat juurtuneet Suomeen ihmisen toiminnan seurauksena ennen 1600-luvun alkua. Niiden avulla voidaan löytää esihistoriallisia asuinpaikkoja. Biologin mukaan Huttalanmäeltä on löydetty kaikki Suomessa tunnetut arkeofyytit.

Huttalanmäen rinne kohoaa nykyisin päiväkotina toimivan Salvelan kartanon takana, noin 800 metrin päässä Piikkiön kirkosta, keskellä Piikkiön yhtenäiskoulun, Ohikulkutien ja Makarlantien muodostamaa kolmiota. Olen jo aiemmin tiennyt Huttalanmäen 1000-luvun alkuun sijoittuvasta kalmistosta, jonka paikalle johtavat jyrkät portaat Makarlantieltä.

Kalmiston yhteydessä on sijainnut pieni, neliönmallinen, 25 neliön kokoinen rakennus, jonka perustukset ovat säilyneet.  Koska vainajat on haudattu ristiretkiaikana ja itä-länsisuuntaan, on arveltu, että rakennus olisi voinut olla Piikkiön ensimmäinen kirkko. Alueella on kuitenkin asuttu jo rautakauden alussa, 500 eKr., joten se on saattanut olla myös esikristillinen kulttipaikka.

Minulla ei kuitenkaan ole ollut aavistustakaan siitä rakennelmasta, jota biologi on tuonut meidät katsomaan. Kalmiston ja Salvelan kartanon puolivälissä, Huttalanmäen etelärinteellä, näkyvät selvästi  ihmiskäsin kasatun kahden muurin jäännökset. Ulompi muuri on mahdollisesti ollut paaluvarustuksen perusta, kun taas sisempi saattaa osoittaa jonkinlaisen linnoitusrakennuksen paikkaa. Niiden välissä on sola. Rinteen raivaustyöt ovat tuoneet molemmat muurit paremmin esille.

Viikinkiajalla Huttalanmäki on ollut saari. Nyt puusto peittää maisemaa, mutta aikoinaan mäen laelta on ollut avarat näkymät Piikkiön Huttalan sekä Liedon Vanhalinnan linnavuorille, joiden kummankin laella on poltettu vainovalkeita vihollislaivojen lähestyessä.

Ketkä asuivat Huttalanmäellä? Millaista heidän elämänsä oli? Mitä he ajattelivat, mille nauroivat, millaisia tarinoita he kertoivat? Emme voi tietää, olivatko he viikinkejä vai suomalaisia. Mutta tiedämme, että heidän asuinpaikkansa on ollut mahdollisesti yksi lähiseudun keskeisimpiä kauppa- ja kulttipaikkoja parisataa vuotta ennen Turun kaupungin syntyä. Huttalanmäen merkitykseen paikkakuntansa keskuksena sekä yhteyksiin ulkomaille viitannee sekin, että kristinuskon vaikutukset ovat jo näkyneet Huttalanmäen asukkaiden keskuudessa, kun läheisissä Moision ja Viukkalan kylissä on vielä haudattu vainajat vanhakantaisesti polttohautaamalla.

Tiedonjanoisille:

Huttalanmäen kasvikartta löytyy tästä diaesityksestä.

Luettelo Suomen muinaistulokaskasveista Wikipediassa.

Salaperäinen Turku - Tuomiokirkon tornissa tuulee | The Secrets of Turku - Windy Day in the Tower of the Cathedral

 Sain tänään Turun tuomiokirkon tornin portaista ainutlaatuisen matkamuiston, tikun sormeen. Harvinainen tilaisuus kiivetä Turun kattojen yläpuolelle tarjoutui Åbo Akademin kampusopas-kurssin yhteydessä eikä siitä malttanut kieltäytyä.

Aloitimme kipuamisen Tarkk'ampujan kappelista pääoven vasemmalta puolelta. Leppoisan lupsakka oppaamme varoitteli, että korkean- ja ahtaanpaikankammoisten ei kannata vaivautua. Tämä sai jännityksen mukavasti kipristelemään masun pohjassa.

Torniin johtavan portaikon ovi kätkeytyi kappeli urkujen taakse. Pujottauduimme oviaukosta ja niin alkoi huipulle johtavan 280 askelman kapuaminen. Edessä oli keskiaikana tiilestä muuratut kierreportaat, joiden askelmakorkeus ei aivan täyttänyt nykyvaatimuksia. Haastavaa meille töppöjalkaisille. Kaiteen virkaa toimitti portaikon keskellä roikkuva pitkä köysi.

Ensimmäisen huohotustauon pidimme n. 20 metrin korkeudessa olevassa huonetilassa eli suurin piirtein sillä korkeudella, johon tuomiokirkon joulukuusen latva yltää.. Huone oli täynnä vanhoja kirkonpenkkejä. Opas avasi suuren ikkunaluukun ja hirvitytti meitä seisoskelemalla ikkunalaudalla ja huutelemalla alas ohikulkijoille. Joku kääntyikin ihmettelemään, mistä ääni tuli.

Hengityksen tasaannuttua jatkoimme 33 metrin korkeuteen kirkkosalin keskilaivan kattoholvien yläpuolelle. Oli huimaavaa ajatella, että olisimme voineet olla 9 kerroksisen kerrostalon katolla ja silti matkaa huipulle oli vielä yli puolet jäljellä. Kattoholvit oli eristetty lasivillakerroksella, näytti ihan siltä, kuin niille olisi vedetty päälle hopeanharmaa toppatakki. Me retkeläiset seisoimme turvallisesti holvien yläpuolelle tehdyllä huoltokäytävällä, mutta oppaamme tasapainoili kattotuolien päällä ja vakuutti, että holvien päällä voisi vaikka hyppiä.

Seuraava stoppi oli 48 metrin korkeudessa, jossa ihmettelimme tovin suuria soittokelloja. Yhtä kelloista soitetaan vain harvoin, pyynnöstä ja harkinnasta häiden tai hautajaisten yhteydessä. Menneinä vuosisatoina kelloja soittamassa oli useampia miehiä, jotka usein myös yöpyivät tornissa. Suurimman kellon soittamiseen tarvittiin neljä miestä, jotka kiskoivat köysistä saadakseen kellon heilumaan. Nykyisin soiton hoitaa sakastista ohjelmoitava automatiikka ja koko kellon heiluttamisen sijaan liikutellaan vain läppää.

Jatkaessamme kiipeämistä tornin sisäseinien tiilissä alkoi näkyä selkeitä jälkiä Turun vuoden 1827 kaupunkipalosta. Tiilen pinta oli mustunut ja rakoillut kuin nuotiossa kärventyneen puun - kuumuus on ollut valtava, koska kirkonkellotkin ovat siinä pätissä sulaneet. Palon jälkeen tuomiokirkossa tulen tuhoja tutkinut Nils Henrik Pinello kirjoittikin siitä, miten kellojen malmi oli sulanut ja jähmettynyt eteishuoneen lattian paikalle.

Päästessämme 55 metrissä olevalle tasanteelle kuulimme voimakasta raksutusta. Tilan keskellä oli valaistu lasiseinäinen huone, jonka keskellä aikaa mittaa tornin aikakellojen koneisto. Steampunk-fanittajan unelma. Kellokoneistosta lähtee neljä vartta, jotka liikuttelevat tornin kullakin sivulla olevan kellotaulun yhtä ainoaa 340 cm pituista tuntiviisaria. Minuuttiviisariahan kelloissa ei olekaan.

Opas varoitti meitä visusti olemaan koskematta koneistoon, sillä se on äärimmäisen herkkä ja sitä on vaikea säätää. Tämä selittää sen, miksi tornin kellot joskus näyttävät silkkaa silakkaa ja perunaa. Kellokoneiston tekijää ei kuulemma tiedetä, mutta se on valmistettu Tukholmassa jo ennen paloa. Tornin romahdettua koneisto oli päätynyt kirkon juurelle, se otettiin talteen ja korjattiin. Aiemmin kellon punnusta piti vahtimestarin käydä hissaamassa kerran viikossa, nykyisin senkin homma on automatisoitu.

Viimeiset kymmenet metrit kiivettiin puisia portaita pitkin, itse asiassa koko huippu on puurakenteinen n. 60 metrin korkeudesta ylöspäin. Matkan varrella oli huonetila, jossa oli kauniit kukanmalliset ikkunat joka seinällä. Niitä ei todellakaan alhaalta katsoessa huomaa.

Lopulta olimme suoraan huipulle johtavan luukun yläpuolella. Olin yllättynyt siitä, miten helppoa kiipeäminen olikaan loppujen lopuksi ollut! Meitä varoitettiin tiukasti olemaan koskematta ympärillä oleviin vaijereihin, jotka kytkevät huipun aikaa lyövät soittokellot kellokoneistoon. Vaijerin koskettaminen saisi kellot lyömään väärällä hetkellä.

Kiipesimme viimeiset tikkaat ylös kuparilevyin peitetylle ulkotasanteelle. Ensin huippasi astua luukusta lievästi alaspäin viettävälle katolle. Neljään suuntaan avautuvien aukkojen kaiteet tuntuivat kovin heppoisilta, vaikka oppaamme vakuuttikin niiden olevan varsin turvalliset.

Ylhäältä 82,25 metristä avautuvat maisemat olivat hykerryttävän huikeat, onneksi meitä oli siunattu aurinkoisella kevätsäällä, joten näimme koillisessa Naantalin kirkon tornin, kaakossa Paraisten kalkkilouhoksen tornin, etelämpänä Kuusiston linkkitornin ja idän suunnassa Littoisten verkatehtaan tornin huipun. Lännessä kimalsi Airisto. Välillä jouduimme pitelemään korviamme, kun kello kaiutti puolen lyönnit. Vuorokauden aikana kellot kilkuttavat 552 kertaa.

Kun sormet alkoivat sinertää kylmästä, oli edessä paluu maan pinnalle. Alas kuljimme osin hieman eri reittiä: ylitimme pohjoisen sivulaivan holvit sekä Tavastin kappelin ja sakastin. Lopulta tulimme varastohuoneeseen, jossa ainakin jouluseimen hahmot näyttivät viettävän kesälomaa.

Seuraavan oven takaa aukeni kodikas pieni huone ja sen vieressä oleva keittiö. Niissä ovat ennen työskennelleet Turun kaupungin tekstiilikonservaattorit, mutta nykyisin heidän työtilansa ovat muualla. Sitten vielä portaat alas ja ykskaks olimmekin tutussa sakaristossa.

Kun lopulta astuimme sakastista kirkkosaliin, valtasi mielen epätodellinen tunnelma. Tuttuja holveja katsoi nyt ihan eri näkökulmasta kuin aiemmin. Olin niin tohkeissani, että kipitin jo ulkoportaita alas, kun hoksasin, että olin unohtanut ottaa laukkuni mukaan morsiushuoneesta, jonne jätimme ylimääräiset tavarat säilöön. Siispä vielä pikainen paluu tuomiokirkon muurien suojiin ja sitten kohti uusia seikkailuja.



Tiedonnälkäisille:

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän sivut tuomiokirkosta.

Esoteerinen maantiede-blogin kuvaus kapuamisesta tuomiokirkon torniin.

Aimo Massinen selvittää Turun Sanomien sivuilla Turun tuomiokirkon kellonlyöntien logiikkaa.

Vintagevalokuvien Turku | Turku in vintage photos

Logomossa pääsee nyt viipyilemään vanhojen valokuvien tunnelmissa, sillä aulan näyttelytilassa on esillä Turku valokuvissa -näyttely aina heinäkuun loppupuolelle asti. Astuimme tänään oppaiden kanssa kotikaupunkimme kaduille, kauppoihin ja tehtaisiin sata vuotta sitten näyttelyn koonneen Turun museokeskuksen tutkijan kanssa.


Vintage-valokuvien viehätys johtuu siitä, että tarinat vetävät meitä puoleensa, pohtii valokuvaaja Rick LePage blogissaan. Meidän ei tarvitse edes tuntea kuvan taakse kätkeytyvää tarinaa, riittää, kun tiedämme, että kuvaushetkeen on liittynyt jokin kertomus. Jotkut tarinat ovat jo vaienneet, mutta tästä huolimatta valokuva ylläpitää muistoa siitä ihmiselämästä, josta siihen on ikuistettu yksi silmänräpäys.

Monet ihmiset kyllästyvät, jos heidät istutetaan sohvalle ihmettelemään muiden lomakuvia, minä en. Jaksaisin katsoa valokuvia vaikka kuinka kauan, tämä on taas yksi niistä omituisista lempiasioistani, joiden päälle muut eivät tunnut ymmärtävän. Valokuva on kurkistus sen ottaneen ihmisen pään sisälle ja maailmankuvaan - siitä, mitä hän on kuvannut ja miten, voi aavistella jotain siitä, miten hän on katsonut ja tulkinnut kokemiaan paikkoja ja tapahtumia.

Hienointa on tietysti päästä näkemään, miten tutut paikat ovat vuosikymmenien saatossa muuttuneet. Kuten alla olevasta kuvasta ehkä havaitsee, Logomon näyttelyssä kuvista on otettu kunnon suurennokset, joten pieniäkin yksityiskohtia voi tutkailla vaivatta.

Museokeskuksen 1,5 miljoonan kuvan arkistosta on valittu parhaat palat 1890-1930-luvuille ajoittuvista otoksista. Näyttelyn neljän teeman mukaisesti kävijää johdatellaan tutustumaan ihmisiin kaupunkikuvassa, havainnoimaan modernisoituvaa Turkua sekä kaupunkikuvassa tapahtuvaa muutosta.

Lopuksi vierailija astuu 1900-luvun alun valokuvausstudioon.Vielä 1920-luvulla valokuvaajat olivat varustaneet studionsa monenlaisella rekvisiitalla aina erilaisista huonekaluista ja asusteista tunnelmaa luoviin maalattuihin taustakuviin, joita voitiin käyttää kuvauksissa. Näyttelyvieraat pääsevät valokuvien katselun jälkeen ikuistamaan toinen toistensa poseerauksia ja esillä olevia esineitä voi käyttää luovasti hyväkseen kuvaamisessa - mahdollisuus, jota tulemme taatusti vielä hyödyntämään Spican ja L.n kanssa!