Kulmilla Kaarinassa: Viikinkitukikohta Piikkiön Huttalanmäellä

Lohikäärmekeulaisen aluksen kokka karahtaa Huttalanmäen rantaan. Purresta loikkaa kaksi raavasta miestä, jotka kiskovat veneen kuivalle maalle. Saaren taloista juoksee kaksi kippurahäntäistä, pystykorvaista koiraa miehiä vastaan perässään joukko hihkuvia lapsia. Miehistön jäsenet purkavat lastia, he kantavat tynnyreitä ja säkkejä kohti rinteellä kohoavaa paaluvarustusta ja sen takana häämöttävää linnoitusta.

Photo: Zonjah from en.wikipedia.org [GFDL (http://www.gnu.org/copy

Näiltä mielikuvilta en voi olla välttymättä, kun harpon ylös Huttalanmäen kallioista rinnettä Turun yliopiston biologin perässä. Hän osoittaa rinteestä kohdan, joka kuukauden päästä kukkii valkoisenaan sikoangervoja ja kertoo, että viikinkiaikana (800-1050 jKr.) kasvia alettiin viljellä Suomen lounaisrannikolla sen syötävien juurimukuloiden vuoksi. Ohikulkiessaan hän hipaisee viimekesäistä, pystyyn kuivunutta ruskeaa kasvin vartta ja nimeää sen ahdekaunokiksi.

Pysähdymme ihmettelemään maasta jo vihreänä pilkistävää lehtiruusuketta – jäykkäpitkäpalko, tietää asiantuntijamme. Se kuulemma viihtyy kalkkipitoisessa maassa. Sammaleiden alta pilkottavassa kalliossa on voimakkaita uurteita. Ne kertovat maaperän kalkkipitoisuudesta, kevyempi kalkkikiviaines on kulunut pois vahvemman kivilajin joukosta. Yleensä tällaiset uurteet ovat muodostuneet jääkauden seurauksena, mutta Huttalamäen kalliossa niiden suunta osoittaa, että ne eivät ole syntyneet jäätikön vetäytyessä.

Olen huumaantunut (myönnetään, saan potkua joidenkin mielestä kummallisista asioista, mutta minusta esihistoriallisilla paikoilla vierailu nyt vaan ON kiehtovaa). Joka puolella ympärillämme näkyy ja tuntuu käsin kosketeltavana yli tuhannen vuoden takainen elämä, jota tällä mäenrinteellä on eletty. On jokavuotinen Piikkiö-päivä ja biologi on tullut näyttämään, mitä kaikkea paikalla on viime kesänä ja tänä keväänä saatu aikaan. Kaarinan luonnonsuojeluyhdistys on ryhtynyt talkootyönä hoitamaan Huttalanmäen kallioketoa. Puiden raivaamisen seurauksena yllä mainitut arkeofyytit ovat innostuneet kasvamaan rinteellä entistä runsaslukuisempina.

Arkeofyytit eli muinaistulokkaat ovat kasveja, jotka ovat juurtuneet Suomeen ihmisen toiminnan seurauksena ennen 1600-luvun alkua. Niiden avulla voidaan löytää esihistoriallisia asuinpaikkoja. Biologin mukaan Huttalanmäeltä on löydetty kaikki Suomessa tunnetut arkeofyytit.

Huttalanmäen rinne kohoaa nykyisin päiväkotina toimivan Salvelan kartanon takana, noin 800 metrin päässä Piikkiön kirkosta, keskellä Piikkiön yhtenäiskoulun, Ohikulkutien ja Makarlantien muodostamaa kolmiota. Olen jo aiemmin tiennyt Huttalanmäen 1000-luvun alkuun sijoittuvasta kalmistosta, jonka paikalle johtavat jyrkät portaat Makarlantieltä.

Kalmiston yhteydessä on sijainnut pieni, neliönmallinen, 25 neliön kokoinen rakennus, jonka perustukset ovat säilyneet.  Koska vainajat on haudattu ristiretkiaikana ja itä-länsisuuntaan, on arveltu, että rakennus olisi voinut olla Piikkiön ensimmäinen kirkko. Alueella on kuitenkin asuttu jo rautakauden alussa, 500 eKr., joten se on saattanut olla myös esikristillinen kulttipaikka.

Minulla ei kuitenkaan ole ollut aavistustakaan siitä rakennelmasta, jota biologi on tuonut meidät katsomaan. Kalmiston ja Salvelan kartanon puolivälissä, Huttalanmäen etelärinteellä, näkyvät selvästi  ihmiskäsin kasatun kahden muurin jäännökset. Ulompi muuri on mahdollisesti ollut paaluvarustuksen perusta, kun taas sisempi saattaa osoittaa jonkinlaisen linnoitusrakennuksen paikkaa. Niiden välissä on sola. Rinteen raivaustyöt ovat tuoneet molemmat muurit paremmin esille.

Viikinkiajalla Huttalanmäki on ollut saari. Nyt puusto peittää maisemaa, mutta aikoinaan mäen laelta on ollut avarat näkymät Piikkiön Huttalan sekä Liedon Vanhalinnan linnavuorille, joiden kummankin laella on poltettu vainovalkeita vihollislaivojen lähestyessä.

Ketkä asuivat Huttalanmäellä? Millaista heidän elämänsä oli? Mitä he ajattelivat, mille nauroivat, millaisia tarinoita he kertoivat? Emme voi tietää, olivatko he viikinkejä vai suomalaisia. Mutta tiedämme, että heidän asuinpaikkansa on ollut mahdollisesti yksi lähiseudun keskeisimpiä kauppa- ja kulttipaikkoja parisataa vuotta ennen Turun kaupungin syntyä. Huttalanmäen merkitykseen paikkakuntansa keskuksena sekä yhteyksiin ulkomaille viitannee sekin, että kristinuskon vaikutukset ovat jo näkyneet Huttalanmäen asukkaiden keskuudessa, kun läheisissä Moision ja Viukkalan kylissä on vielä haudattu vainajat vanhakantaisesti polttohautaamalla.

Tiedonjanoisille:

Huttalanmäen kasvikartta löytyy tästä diaesityksestä.

Luettelo Suomen muinaistulokaskasveista Wikipediassa.

Entering: Huffy! | Ensiesittelyssä Räyhä!

Meet Huffy! We bumped into each other today afternoon at the local hypermarket. As I started to count her tentacles (all 8 of them, my lucky number!) we immediately realized that we were destined to be soul sisters. Huffy is now the official lucky juju of the SikinSokin blog.

Saanko esitellä: Räyhä! Törmäsimme toisiimme tänään kauppakeskus Myllyn marketissa ja hetken hämmästeltyämme tajusimme olevamme sielunkumppaneita. Tästä lähin olemme erottamattomat. Huomionarvoista: Räyhällä on 8 lonkeroa, kuten kunnon kalmarilla kuuluukin - ja 8 sattuu olemaan onnenlukuni. Räyhä on nyt valittu SikinSokin-blogin viralliseksi maskottimustekalaksi.

Nikon D800 vs Canon Eos 5 Mark III

Ikuisuusongelma: tarvitsisin digijärkkärin. Tällä hetkellä käytössä olevan kameran ominaisuudet alkavat vain tulla vastaan aivan liian usein, etenkin makro- ja hämäräkuvauksessa.

Kulutusideologiani (onko minulla sellainenkin?) mukaan haluan investoida kerralla suht kunnollisiin tuotteisiin, joihin olen tyytyväinen niin kauan, kunnes niistä loppuu limsa. Hankkimani esineen täytyy tuntua omalta, sellaiselta, etten halua luopua siitä, ennen kuin on pakko. Näin ei tarvitse haikailla jokaisen uutuuden perään.  Tästä syystä, vaikka olenkin kuvaajan ihan täysi näppäilijä, haluaisin kameran, joka ei ole ihan pelkkä kompromissi tai joku paketti vaan, joka nyt sattui olemaan marketissa tänään tarjouksessa.

Taustaltani olen nikonisti. Minulla on Nikonin filmijärkkäri, jolla tosin en ole kuvannut aikoihin. Digikameroiden osalta olen tähän asti ollut vannoutunut sonysti - olen kyllä kokeillut niin Canonin, Nikonin kuin Panasonicinkin digipokkareita, mutta pidän Sonyn tuottamien kuvien värikylläisyydestä. Sonyn kamerat ovat mielestäni myös hyppysissä muita merkkejä näppärämmän oloisia, nappulat ovat rungossa paikoilla, joihin sormet luontevasti osuvat ja valikot on laadittu loogisesti. Tai ainakin minun ajatteluuni osuvalla logiikalla.

Digijärkkäriosastolla Nikon tai Canon antaisivat kuitenkin jatkossa laajemmat mahdollisuudet kehittää harrastusta, koska niihin on saatavissa massoittain enemmän lisävarusteita kuin Sonyyn. Ja hyvä objektiivi on hyvä objektiivi vielä kymmenen vuoden päästäkin.

Stockmannin uudessa esitteessä olisi halvennuksessa Canon Eos 5 Mark III. Koska olen tuttavapiirin vakituinen vastarannankiiski ja kaikki digijärkkärin hankkineet tuttavani ovat ostaneet jonkin sortin Canonin, tekisi mieli pullikoida vastaan ja kuitenkin hankkia Nikon, vastaava malli on D800. Kumpi onkaan kampi?

 Onneksi Juutuutista löytyy videoita, joissa asiasta jotain ymmärtävät vertailevat kummankin kameran ottamia kuvia toisiinsa.

Snapsort-sivusto antaa Nikonille 100 pistettä, Canonille 88. Silti Nikonin kameran valoherkkyys ei ole niin hyvä kuin Canonilla, ainakaan tämän taulukon mukaan. Huono kamera ei kuitenkaan voi olla kyseessä, koska sen katsotaan päihittäneenvertailussa puolet kalliimman, ammattilaiskäyttöön tarkoitetun Nikon D4:n. Hmm....

Sitten herää kuitenkin kysymys, onko mitää järkeä iskeä kolmisen tonttua kameran runkoon... Kannattaisiko tyytyä vaikka noin 1000 euron runkoon - silläkin summalla sietäisi saada jo kunnon kameran -  ja sijoittaa loput pariin kunnon objektiiviin. Taidankin seuraavaksi kaivautua syvemmälle hinnaltaan astetta siedettävämpien kameramallien maailmaan.

Argh, kaikki oli niiiin paljon helpompaa, kun kehitys ei edistynyt ihan tätä vauhtia. Laadukas perinteinen filmikamera oli hyvä ja erinomainen vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Tokkopa sama pätee digikameroihin.

Salaperäinen Turku - Tuomiokirkon tornissa tuulee | The Secrets of Turku - Windy Day in the Tower of the Cathedral

 Sain tänään Turun tuomiokirkon tornin portaista ainutlaatuisen matkamuiston, tikun sormeen. Harvinainen tilaisuus kiivetä Turun kattojen yläpuolelle tarjoutui Åbo Akademin kampusopas-kurssin yhteydessä eikä siitä malttanut kieltäytyä.

Aloitimme kipuamisen Tarkk'ampujan kappelista pääoven vasemmalta puolelta. Leppoisan lupsakka oppaamme varoitteli, että korkean- ja ahtaanpaikankammoisten ei kannata vaivautua. Tämä sai jännityksen mukavasti kipristelemään masun pohjassa.

Torniin johtavan portaikon ovi kätkeytyi kappeli urkujen taakse. Pujottauduimme oviaukosta ja niin alkoi huipulle johtavan 280 askelman kapuaminen. Edessä oli keskiaikana tiilestä muuratut kierreportaat, joiden askelmakorkeus ei aivan täyttänyt nykyvaatimuksia. Haastavaa meille töppöjalkaisille. Kaiteen virkaa toimitti portaikon keskellä roikkuva pitkä köysi.

Ensimmäisen huohotustauon pidimme n. 20 metrin korkeudessa olevassa huonetilassa eli suurin piirtein sillä korkeudella, johon tuomiokirkon joulukuusen latva yltää.. Huone oli täynnä vanhoja kirkonpenkkejä. Opas avasi suuren ikkunaluukun ja hirvitytti meitä seisoskelemalla ikkunalaudalla ja huutelemalla alas ohikulkijoille. Joku kääntyikin ihmettelemään, mistä ääni tuli.

Hengityksen tasaannuttua jatkoimme 33 metrin korkeuteen kirkkosalin keskilaivan kattoholvien yläpuolelle. Oli huimaavaa ajatella, että olisimme voineet olla 9 kerroksisen kerrostalon katolla ja silti matkaa huipulle oli vielä yli puolet jäljellä. Kattoholvit oli eristetty lasivillakerroksella, näytti ihan siltä, kuin niille olisi vedetty päälle hopeanharmaa toppatakki. Me retkeläiset seisoimme turvallisesti holvien yläpuolelle tehdyllä huoltokäytävällä, mutta oppaamme tasapainoili kattotuolien päällä ja vakuutti, että holvien päällä voisi vaikka hyppiä.

Seuraava stoppi oli 48 metrin korkeudessa, jossa ihmettelimme tovin suuria soittokelloja. Yhtä kelloista soitetaan vain harvoin, pyynnöstä ja harkinnasta häiden tai hautajaisten yhteydessä. Menneinä vuosisatoina kelloja soittamassa oli useampia miehiä, jotka usein myös yöpyivät tornissa. Suurimman kellon soittamiseen tarvittiin neljä miestä, jotka kiskoivat köysistä saadakseen kellon heilumaan. Nykyisin soiton hoitaa sakastista ohjelmoitava automatiikka ja koko kellon heiluttamisen sijaan liikutellaan vain läppää.

Jatkaessamme kiipeämistä tornin sisäseinien tiilissä alkoi näkyä selkeitä jälkiä Turun vuoden 1827 kaupunkipalosta. Tiilen pinta oli mustunut ja rakoillut kuin nuotiossa kärventyneen puun - kuumuus on ollut valtava, koska kirkonkellotkin ovat siinä pätissä sulaneet. Palon jälkeen tuomiokirkossa tulen tuhoja tutkinut Nils Henrik Pinello kirjoittikin siitä, miten kellojen malmi oli sulanut ja jähmettynyt eteishuoneen lattian paikalle.

Päästessämme 55 metrissä olevalle tasanteelle kuulimme voimakasta raksutusta. Tilan keskellä oli valaistu lasiseinäinen huone, jonka keskellä aikaa mittaa tornin aikakellojen koneisto. Steampunk-fanittajan unelma. Kellokoneistosta lähtee neljä vartta, jotka liikuttelevat tornin kullakin sivulla olevan kellotaulun yhtä ainoaa 340 cm pituista tuntiviisaria. Minuuttiviisariahan kelloissa ei olekaan.

Opas varoitti meitä visusti olemaan koskematta koneistoon, sillä se on äärimmäisen herkkä ja sitä on vaikea säätää. Tämä selittää sen, miksi tornin kellot joskus näyttävät silkkaa silakkaa ja perunaa. Kellokoneiston tekijää ei kuulemma tiedetä, mutta se on valmistettu Tukholmassa jo ennen paloa. Tornin romahdettua koneisto oli päätynyt kirkon juurelle, se otettiin talteen ja korjattiin. Aiemmin kellon punnusta piti vahtimestarin käydä hissaamassa kerran viikossa, nykyisin senkin homma on automatisoitu.

Viimeiset kymmenet metrit kiivettiin puisia portaita pitkin, itse asiassa koko huippu on puurakenteinen n. 60 metrin korkeudesta ylöspäin. Matkan varrella oli huonetila, jossa oli kauniit kukanmalliset ikkunat joka seinällä. Niitä ei todellakaan alhaalta katsoessa huomaa.

Lopulta olimme suoraan huipulle johtavan luukun yläpuolella. Olin yllättynyt siitä, miten helppoa kiipeäminen olikaan loppujen lopuksi ollut! Meitä varoitettiin tiukasti olemaan koskematta ympärillä oleviin vaijereihin, jotka kytkevät huipun aikaa lyövät soittokellot kellokoneistoon. Vaijerin koskettaminen saisi kellot lyömään väärällä hetkellä.

Kiipesimme viimeiset tikkaat ylös kuparilevyin peitetylle ulkotasanteelle. Ensin huippasi astua luukusta lievästi alaspäin viettävälle katolle. Neljään suuntaan avautuvien aukkojen kaiteet tuntuivat kovin heppoisilta, vaikka oppaamme vakuuttikin niiden olevan varsin turvalliset.

Ylhäältä 82,25 metristä avautuvat maisemat olivat hykerryttävän huikeat, onneksi meitä oli siunattu aurinkoisella kevätsäällä, joten näimme koillisessa Naantalin kirkon tornin, kaakossa Paraisten kalkkilouhoksen tornin, etelämpänä Kuusiston linkkitornin ja idän suunnassa Littoisten verkatehtaan tornin huipun. Lännessä kimalsi Airisto. Välillä jouduimme pitelemään korviamme, kun kello kaiutti puolen lyönnit. Vuorokauden aikana kellot kilkuttavat 552 kertaa.

Kun sormet alkoivat sinertää kylmästä, oli edessä paluu maan pinnalle. Alas kuljimme osin hieman eri reittiä: ylitimme pohjoisen sivulaivan holvit sekä Tavastin kappelin ja sakastin. Lopulta tulimme varastohuoneeseen, jossa ainakin jouluseimen hahmot näyttivät viettävän kesälomaa.

Seuraavan oven takaa aukeni kodikas pieni huone ja sen vieressä oleva keittiö. Niissä ovat ennen työskennelleet Turun kaupungin tekstiilikonservaattorit, mutta nykyisin heidän työtilansa ovat muualla. Sitten vielä portaat alas ja ykskaks olimmekin tutussa sakaristossa.

Kun lopulta astuimme sakastista kirkkosaliin, valtasi mielen epätodellinen tunnelma. Tuttuja holveja katsoi nyt ihan eri näkökulmasta kuin aiemmin. Olin niin tohkeissani, että kipitin jo ulkoportaita alas, kun hoksasin, että olin unohtanut ottaa laukkuni mukaan morsiushuoneesta, jonne jätimme ylimääräiset tavarat säilöön. Siispä vielä pikainen paluu tuomiokirkon muurien suojiin ja sitten kohti uusia seikkailuja.



Tiedonnälkäisille:

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän sivut tuomiokirkosta.

Esoteerinen maantiede-blogin kuvaus kapuamisesta tuomiokirkon torniin.

Aimo Massinen selvittää Turun Sanomien sivuilla Turun tuomiokirkon kellonlyöntien logiikkaa.

Vintagevalokuvien Turku | Turku in vintage photos

Logomossa pääsee nyt viipyilemään vanhojen valokuvien tunnelmissa, sillä aulan näyttelytilassa on esillä Turku valokuvissa -näyttely aina heinäkuun loppupuolelle asti. Astuimme tänään oppaiden kanssa kotikaupunkimme kaduille, kauppoihin ja tehtaisiin sata vuotta sitten näyttelyn koonneen Turun museokeskuksen tutkijan kanssa.


Vintage-valokuvien viehätys johtuu siitä, että tarinat vetävät meitä puoleensa, pohtii valokuvaaja Rick LePage blogissaan. Meidän ei tarvitse edes tuntea kuvan taakse kätkeytyvää tarinaa, riittää, kun tiedämme, että kuvaushetkeen on liittynyt jokin kertomus. Jotkut tarinat ovat jo vaienneet, mutta tästä huolimatta valokuva ylläpitää muistoa siitä ihmiselämästä, josta siihen on ikuistettu yksi silmänräpäys.

Monet ihmiset kyllästyvät, jos heidät istutetaan sohvalle ihmettelemään muiden lomakuvia, minä en. Jaksaisin katsoa valokuvia vaikka kuinka kauan, tämä on taas yksi niistä omituisista lempiasioistani, joiden päälle muut eivät tunnut ymmärtävän. Valokuva on kurkistus sen ottaneen ihmisen pään sisälle ja maailmankuvaan - siitä, mitä hän on kuvannut ja miten, voi aavistella jotain siitä, miten hän on katsonut ja tulkinnut kokemiaan paikkoja ja tapahtumia.

Hienointa on tietysti päästä näkemään, miten tutut paikat ovat vuosikymmenien saatossa muuttuneet. Kuten alla olevasta kuvasta ehkä havaitsee, Logomon näyttelyssä kuvista on otettu kunnon suurennokset, joten pieniäkin yksityiskohtia voi tutkailla vaivatta.

Museokeskuksen 1,5 miljoonan kuvan arkistosta on valittu parhaat palat 1890-1930-luvuille ajoittuvista otoksista. Näyttelyn neljän teeman mukaisesti kävijää johdatellaan tutustumaan ihmisiin kaupunkikuvassa, havainnoimaan modernisoituvaa Turkua sekä kaupunkikuvassa tapahtuvaa muutosta.

Lopuksi vierailija astuu 1900-luvun alun valokuvausstudioon.Vielä 1920-luvulla valokuvaajat olivat varustaneet studionsa monenlaisella rekvisiitalla aina erilaisista huonekaluista ja asusteista tunnelmaa luoviin maalattuihin taustakuviin, joita voitiin käyttää kuvauksissa. Näyttelyvieraat pääsevät valokuvien katselun jälkeen ikuistamaan toinen toistensa poseerauksia ja esillä olevia esineitä voi käyttää luovasti hyväkseen kuvaamisessa - mahdollisuus, jota tulemme taatusti vielä hyödyntämään Spican ja L.n kanssa!

Vapunpäivä ja markkinapallo | May Day and a Yo-Yo Ball

Miten viettää vappua turkulaisittain? Kun vapunpäivä alkaa sarastaa, pienet juhlijat kokoontuvat Turussa Vartiovuorenmäelle. Vanhan tähtitornin ympäriltä etsitään sopiva paikka viltille, nautitaan kevätpäivästä ja Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan tarjoamasta viihteestä.

Meitä oli koossa viisi - tai oikeastaan kuusi, jos yhden piknikkeilijän salamatkustaja lasketaan mukaan. L., Tompatti, sekä Tompatin sisko miehineen. Nautimme halulla sitä, mitä oli tarjolla: vappumunkkeja, simaa, rieskawraprullia ja ja rypäleitä. Jos haluat testata täytettyjen rieskarullien tekoa, niin löysin Hayley's Cuisine -blogista erinomaisen rullailuohjeen. Fasun rullarieskat ovat omaan suuhun maukkaampia kuin tortillalätyt.

Eväät nautittu ja nestetankkauksen paikka. Vartiovuorelta alas Kaskenmäen juurelle ja Uuteen Apteekkiin, jossa oli hämmästyttävän hiljaista. Syynä kenties haalarikielto. Paikalle saapui kuitenkin itse herra dekkarikirjailija Mäki - kummallista on, että en ole Apteekin vakiasiakas, mutta aina, kun siellä piipahdan, niin Mäki on siellä joko tulossa, menossa tai aikaa kuluttamassa.

Uusi Apteekki on itse asiassa vanha apteekkari Frans E. Ditzlerin jugend-apteekki vuodelta 1907. Alkuperäinen sisustus on tallella, kuten kuvasta voi havaita. Apteekki ansaitsee jossain välissä ihan oman postauksensa.

Ei vappua ilman käyntiä Kauppatorilla ja vappukojujen ihmettelyä. Halusin syödä hattaran ja nähdä markkinapallon. Molemmat toiveet täyttyivät. Lapsena sain aina vapputorilta markkinapallon, jossa on kirjava, kiiltävä kuori, sisällä sahajauhoa, kalastajalankaa ympärillä ja kuminauha, jotta palloa voi pompottaa. Jojon esiäiti. Markkinapallon valintaa säesti isän ja äidin muistelot heidän lapsuuden vappupalloistaan.

Peri-turkulainen vapunpäivä ei ole täydellinen ilman käyntiä tivolissa. Ennen Turussa oli vappuna kaksi kiertävää tivolia, toinen asfalttitehtaan kentällä Verkatehtaan vieressä, toinen Kupittaan puistossa. Molemmat kierrettiin.  Aina. Possujunaan oli päästävä, kummitusjunassa nipistettiin silmät kiinni. Nyt Verkatehtaan kupeessa kohoavat tiiliset kerrostalot, joten huvipuisto löytyy vain Kupittaalta. Sinne siis. Ja ensi vuonna uudelleen!

Sinivuokkoja ja korvapuusteja

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/3691537/sikinsokin?claim=hv75tuq6y4z">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>